Pauliina Rauhala SynninkantajatKertomus yhteisöstä, joka kääntyy sisäänpäin ja perheestä, joka hajoaa kahtia.

Aaronilla on sinikantinen vihko, johon hän kerää salaisuuksia ja tärkeitä sanoja. Sellaisia kuin Kekkonen, Kommunismi, Kylmä sota… Aika on paha ja loppuu pian, mutta Aaron ei pelkää. Sillä Jumala antoi Aaronin syntyä uskovaiseen perheeseen. Pohjanmaalla henki lepää viimeisinä aikoina, niin Taisto-pappa saarnaa seuroissa.

Aaronin turvallinen maailma järkkyy, kun Rauhanyhdistyksellä aletaan pitää kokouksia, joissa uskovaiset anovat syntejään anteeksi. Sellaisia syntejä kuin hempeä henki. Se tarkoittaa, että rakastaa, vaikkei saisi. Rakastaa, kuten Aaron, joka sääli mummia, joka uhataan erottaa. Tai niin kuin Auroora-täti, joka kulkee pelloilla syntisen miehen kanssa.

Oululaisen Pauliina Rauhalan romaani Synninkantajat (2018) kuvaa hoitokokousten aikaa lestadiolaisyhteisössä 1970-luvun lopulla. Edellisen kerran Rauhalan tuotantoa nähtiin Oulun teatterissa vuonna 2015, kun ensi-iltansa sai esikoisromaani Taivaslaulu.

Sakari Hokkasen ohjaama Synninkantajat on kaunis ja surumielinen näytelmä, jonka keskiössä on pienen pojan kokemus.

Sakari Hokkanen, ohjaaja ja käsikirjoittaja
Sakari Hokkanen (s. 1978) on Tampereella asuva ohjaaja ja käsikirjoittaja. Teatterikorkeakoulun ohjaajalinjalta valmistuttuaan Hokkanen on ohjannut ja kirjoittanut näytelmiä useisiin suomalaisiin ammattiteattereihin.
”Tulen uskonnollisesta suvusta ja olen itse saarnaajan poika. Synninkantajien maailma on siksi minulle omakohtaisesti tuttu ja näiden ihmisten kohtalot tunnistettavia ja koskettavia.
Käsitykseni teatterista on jokseenkin perinteinen, uskon, että tärkein edellytys hyvän esityksen syntymiselle on hyvä käsikirjoitus. Synninkantajien vahvasti kaunokirjallisen ilmaisun kääntäminen näytelmäksi on ollut minulle mieluisa haaste.”
Lue tästä Synninkantajien käsiohjelma sähköisenä.

Arvosteluja

”Oulun version sovittanut ja ohjannut Sakari Hokkanen on onnistunut erinomaisesti työssään. – – Hokkanen hyödyntää hienosti musiikkia. Esityksessä kuullaan ja lauletaan paljon virsiä, mikä sopii hyvin aiheeseen. Myös luontoaspekti korostuu hienosti, niin ihmisten harrastuksissa kuin visuaalisessa suunnittelussa.” – Paljon melua teatterista, 12.9.2020

Sakari Hokkanen kuori Synninkantajista esiin riipaisevan lapsikuvauksen. Anna Kuusamon näyttelemä Aaron on sielukas ja haavoittuva.” – Eeva Kauppinen, Kaleva 15.9.2020 (tilaajille)

”Lavastus on ensisilmäyksellä koruton, mutta ympäröivä luonto herää eloon kolmelle suurelle valopinnalle projisoidulla upealla kuvamaailmalla. Tuomo Kalajanniskan kauniit luontokuvat ja videot ovat vaikuttavia.” – Petri Huttunen, Kuiske 22.10.2020

  • Pieni näyttämö
  • Ensi-ilta pe 11.9.2020 klo 19
  • Kesto n. 2t 15min (sis. väliajan 20min)
  • Liput 32 € / 28,50 € / 17,50 €

Tekijät

  • Annika Aapalahti
  • Heli Haapalainen
  • Anna Kuusamo Anna Kuusamo
  • Antti Launonen
  • Joose Mikkonen
  • Tuula Väänänen
  • Käsikirjoitus Pauliina Rauhala
  • Ohjaus ja sovitus Sakari Hokkanen
  • Pukusuunnittelu ja lavastus Ulla-Maija Peltola
  • Projisointisunnittelu Tuomo Kalajanniska
  • Valosuunnittelu Elina Romppainen
  • Äänisuunnittelu Olli Paakkolanvaara
  • Äänisuunnittelu Edvin Nurmela
  • Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Saija Mäki

Kuvat

Kommentit

  1. Kristiina Nurkkala

    Ennakkoesitys
    Hyvin koskettava ja tunteita herättävä esitys. Näyttelijäsuoritukset uskomattoman taitavia. Herätti paljon ajatuksia ja muistoja. Kiitos

  2. Kristiina Ketola-Orava (kommentti Facebookista)

    Sain tänään nähdä tämän näytelmän. Menin katsomoon ilman ennakko-odotuksia. Heti kun istuuduin, nautin siinä joka hetkestä, että sain tulla teatteriin pitkän tauon jälkeen. Näytelmä alkoi pojan kerronnalla. Heti hiipi ihon alle jännityksen omainen pelon tunne, vaikka mitään ei ollut tullut ” näkyville”. Pienen pojan kautta avattiin elämää, joka oli ahdasta, manipuloivaa ja täynnä henkistä väkivaltaa. Elämää, jossa kaikki aikuiset koittivat elää oikein, siten että Taivaspaikka olisi taattu. Itselle ja muille. Pikkuhiljaa vallanhimo vaiko oikean tien tavoittelu vaikka väkisin valtasivat koko elämän. Hajoita ja hallitse ryhmäelämä valtasi kaikki. Ne, joilla oli oma mieli, koitettiin murtaa eriyttämisellä. Julmaa ja sairasta. Maksajana eniten lapset. Oikea rakkaus ei vaadi, se tuli hyvin esille. Näyttelijäntyöt olivat todella vahvoja suorituksia. Miten he kestävät rikkomatta itseään ja miten he pääsevät näytelmästä irti? Roolit niin vahvoja että katsomossa asti tuntui niiden väkevyys. Loppukohtauksen jälkeen en kyennyt nousemaan paikaltani. Itku tuli. Upea näytelmä ja mahtavat tulkinnat. Upeaa Oululaista osaamista❤

    Näytelmä on totta tänäkin päivänä. Iso kiitos tästä kokemuksesta. Suosittelen vahvasti.

  3. Esko M. Laine

    Olen lukenut molemmat Rauhalan kirjat ja nähnyt Taivaslaulun lavalla Tampereella. Tiesin siis, mitä odottaa. Esitys ylitti selvästi odotukseni kasvaessaan lestadiolaisuuden kriisistä laajoihin ja ihmisyyden kannalta olennaisiin kysymyksiin. Teatteri puhalsi hengen Rauhalan paikoin hieman pysähtyvään romaaniin. Esityksessä yhdistyvät uskottava historia ja koskettava esitys. Hienoa näyttelijäntyötä ja osaava ohjaus! Kiitos. Esko M Laine., Kirkkohistorian dosentti, TT.

  4. Antti

    Pienellä näyttämöllä menee nyt lujaa. Ensin näin loistavan Isä-näytelmän ja nyt myös todella onnistuneen synninkantajat. Tämä oli koskettava ja puhutteleva esitys. Koko näyttelijäporukalle iso kiitos ja erityiskunniamaininta Anna Kuusamolle Aaronin roolista. Anna piirsi pikkupoika Aaronin niin tarkasti ja uskottavasti jokaista liikehdintää ja elettä myöten. Pidin erityisen paljon myös Tuula Väänäsen Aliisasta. Meni ihon alle Väänäsen tulkinta. Moni kohtaus meni muutenkin ihon alle tässä esityksessä.

    Lavastus on toimiva. Luonto on läsnä joka puolella ja purot suorastaan vyöryvät katsojan syliin. Tähän kun vielä yhdistyy hieno äänimaailma ja valot niin ei voi kuin todeta, että joka suhteessa onnistunut esitys.

    Iso plussa ohjaaja Sakari Hokkaselle siitä, että tämä oli hyvin selkeä kokonaisuus. Helposti ymmärrettävä ja eteni kronologisessa järjestyksessä. Mikään ei ole niin tympeää kuin jos kokonaisuus olisi ollut jotakin muuta. Nyt oli onnistuttu. Seuralaiseni on lukenut kyseisen Pauliina Rauhalan romaanin ja totesi, että toimi näyttämöllä paremmin kuin kirjana.

    Ja lopuksi on pakko kehua loppukohtausta. Loppu oli nimittäin niin puhutteleva ja koskettava ja kaunis ja hieno, että kylmät väreet menee vieläkin.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Siirry sivun alkuun