5+1 kysymystä konkarille – Mirjami Kukkola

Julkaistu

Oulun teatteri on työpaikka, jossa viihdytään hyvin ja työurat ovat usein pitkiä. Juhlavuoden kunniaksi jututimme Oulun teatterin konkareita, jotka ovat työskennelleet oululaisen teatterin parissa yli 20 vuotta. Seuraavaksi vuorossa on näyttelijä Mirjami Kukkola, joka on työskennellyt Oulun teatterista syksystä 1991 alkaen.

Mirjami Kukkola – näyttelijä

Millaista työskentely oli Oulun teatterissa alkuvuosinasi? 

Touhukasta aikaa. Teimme koko ajan töitä, ei ollut yhtään vapaavuoroa.  Se oli hirveän raskasta. Kävimme jatkuvaa keskustelua, ja työporukka oli aktiivista. Oli yhteisöllisempää. Mutta teatterin tekeminen ei ole muuttunut.  

Mikä näytelmä vuosien varrelta on jäänyt mieleen ja miksi? 

Maarit Ruikan tyylistä ja räväkästä ajattelusta olen tykännyt. Hänellä on aina mukana poikkitaiteellisia elementtejä, jotka voivat olla epärealistisia tai ylirealistisia. Ruikan ohjaama Kansannitiistys eli Maksani on maistissa on jäänyt mieleen. Sen juoni on, että vanha rouva kutsuu ihmisiä syömään ja murhaa kaikki pöytään. Kaikki ovat 20 minuuttia liikkumattomina ja minä ainoana jäin istumaan vainajana tuolilleni: ohjaaja oli toivonut, että kaikki olisivat kuolleet paikoilleen. Karmean flunssan kourissa kehitin silloin tekniikan, miten yskänpuuska ei näy kasvoilla. 

Populaarimusiikkia Vittulanjänkältä -näytelmässä oli suurta visuaalisuutta. Siinä Oulun teatteri oli parhaimmillaan, kun kaikki osastot työskentelivät hirveän tiiviisti. Näyttämön tyypit paikkasivat muita. Yleisö tykkäsi, koska se oli elämys.  

Pitkään olen tehnyt noin viittä roolia yhdessä näytelmässä, esittänyt olosuhteita. Se on hyvin tärkeää, mutta siinä ei ole haastetta itselle näyttelijänä. Patriarkassa minulla on vain yksi rooli, jolloin on omanlainen rauha tehdä varsinaista omaa työtä. On antoisaa keskittyä siihen. 

Mikä Oulun teatterissa on parasta? 

Kaikkein parasta aina on ollut yhteisöllisyys ja koko työporukka. Kaikilla on omat eri tehtävät, ja ne sulautuvat yhteen esityksen. Teatteri on parhaimmillaan todellista juhlaa, kun kaikki toimii vakaasti ja hyvin. Kaikki saavat iloa ja voimaa. Meille kaikki osastot ovat tärkeitä ja päähenkilöitä. 

Mieleenpainuvin sattumus? 

Kun olimme nuoria näyttelijöitä, Jomppe (Jorma Koho) tuli kysymään ,kävelisikö hän suuren näyttämön halki ja me vain sanoimme, että joo joo. Hän meni siis toisen esityksen halki. Se oli hauskaa. Saiturissa taas Jorma Koho ohitti yhden kohtauksen. Se oli hieno esitys, eikä huomannut ollenkaan sen yhden kohtauksen puutetta. 

Mikä työssäsi on sellaista, mikä ei näy suurelle yleisölle? 

Roolien vaihdot näytelmän sisällä. Ensin olet nuori pimu ja kohta 50-vuotias nainen. Et suinkaan käppäile, vaan juokset ja vaihdat vaatteet kulisseissa. Toivottavasti näyttää vain siltä, että rennosti on käppäillyt. 

Mikä edelleen viehättää näyttelemisessä? 

Nautin eniten esiintymishetkestä. Mitä väkevämmin yleisö tuntuu olevan mukana, se on tosi nautinnollista. Joskus se on sakraalinenkin tilanne. Tuntuu, että tällä elää puoli vuotta. Ne ovat ihania hetkiä, kun on nopea ja helppo yhteys. Työ ei silloin tunnu raskaalta ollenkaan. Kun tulee yhteiskunnallisia esityksiä, saa tietoa työn kautta, eikä välttämättä tarvitse erikseen hakea tietoa. Ei ohita asiaa epämielenkiintoisena, sillä ihmisen elämään kuuluvat monenlaiset asiat. Teatterissa on hyvä se, että ei heti ristiinnaulita roolihenkilöitä, vaan näytetään tausta ja se, mistä käytös saattaisi johtua. 

Viisi kysymystä konkarille – Vesa Huittinen

Julkaistu

Oulun teatteri on työpaikka, jossa viihdytään hyvin ja työurat ovat usein pitkiä. Juhlavuoden kunniaksi jututimme Oulun teatterin konkareita, jotka ovat työskennelleet oululaisen teatterin parissa yli 20 vuotta. Seuraavaksi vuorossa on vastaava näyttämömestari Vesa Huittinen, jonka työura Oulun teatterissa alkoi näyttämömiehenä 15-vuotiaana 26.12.1976 klo 12, eli hänellä tulee tänä vuonna täyteen 46 vuotta Oulun teatterissa.

Vesa Huittinen, vastaava näyttämömestari

Millaista työskentely oli Oulun teatterissa alkuvuosinasi?

Teimme töitä urakkaluontoisesti hyvässä yhteistyössä tekniikan ja näyttelijöiden kanssa aamusta iltaan. Teimme harjoitukset ja vietimme tauot sekä vapaa-ajan yhdessä. Työehtosopimus ei ollut isossa roolissa, vaan esitys ja taide olivat keskiössä. Emme välittäneet muista asioista, sillä teimme taidetta. Töitä tuli 240 tuntia kuukaudessa, kun nykyään tulee 151 tuntia.

Työelämä on mennyt oikeaan suuntaan, että huomioidaan muutkin asiat. Yhteistyö on edelleen näyttelijöiden kanssa hyvää, mutta silloin tekniikka ja näyttelijät viettivät aikaa valomerkkiin asti. Emme olleet mustasukkaisia työtehtävistä. Olen ollut näyttämömiehenä, valomiehenä, järjestäjänä, lähettinä ja valaistusmestarina. 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa kaikki auttoivat toisiaan, jos tarvitsi apua. Kenellä oli aikaa ja pystyi hoitamaan. Nykyään on enemmän hierarkiaa.

Mikä näytelmä vuosien varrelta on jäänyt mieleen ja miksi?

On monia näytelmiä takana, sillä olen ollut mukana 230 ensi-illassa. Kolmas integraali -näytelmän harjoitusaika vuodelta 1987 on jäänyt mieleen. Olin silloin näyttämömies-valomies. Jo eläköitynyt näyttelijä kävi repliikkejä läpi korokkeella seisoen ja hän tippui aina korokkeelta, repliikit vain kuuluivat.

Mikä Oulun teatterissa on parasta?

Iät ja ajat olen tykännyt yhteistyöstä taiteilijoiden kanssa. Ei ole koskaan ollut mitään kitkaa, vaan aina on sujunut hyvin. Näyttämön pinnassa on hyvin tiivistä. Joka päivä on erilainen. Ei ole vielä ollut sellaista päivää, että olisi ärsyttänyt tulla töihin.

Mieleenpainuvin sattumus?

Kun teimme pienellä näyttämöllä valoja Kolmas integraali -näytelmän esitykseen, suurelta näyttämöltä Peräkylän profeetta -esityksen lavastuksesta vuotivat vedet pienen näyttämön valo-ohjaamoon ja alkoi tulla sähköiskuja valopöydästä. Vaikka laitoimme suojan, veden vuotaminen jatkui. Otimme sitten käyttöön varapöydän (pin matriisi), jossa oli 100 pikkureikää per esivalinta ja 10 esivalintaa sekä pikkuisia nuppineuloja pirun paljon. Pienillä pinneillä tihrutettiin valoja. Koko esityksen ajan satoi vettä ohjaamoon.

Mikä työssäsi on sellaista, mikä ei näy suurelle yleisölle?

Moni ei tiedä, että vaikka olisi monologinäytelmä suurella näyttämöllä, verhojen takana voi olla 25 ihmistä. Tekniikka on siellä piilossa. Meidän työmme näkyy siinä, että lavastus on huolella pystytetty, mutta meitä tekijöitä ei näy.

Viisi +1 kysymystä konkarille – Heli Haapalainen

Julkaistu

Oulun teatteri on työpaikka, jossa viihdytään hyvin ja työurat ovat usein pitkiä. Juhlavuoden kunniaksi jututimme Oulun teatterin konkareita, jotka ovat työskennelleet oululaisen teatterin parissa yli 20 vuotta. Seuraavaksi vuorossa on syksyllä 1992 Oulun teatterissa aloittanut näyttelijä Heli Haapalainen.

Heli Haapalainen, näyttelijä

Millaista työskentely oli Oulun teatterissa alkuvuosinasi?

Tuolloin meillä oli sunnuntaiesityksiä, ja sehän tuntui tilipussissa. Vietimme aikaa keskenään paljon ja usein esitysten jälkeen osa työryhmästä lähti vielä ravintolaan, mikä oli kuluttavaa loppujen lopuksi kaikille. Kun tulin äidiksi, oli raskasta olla koko ajan käytettävissä ja töissä. Teimme paljon ylitöitä ja naiset menivät maskiin omalla ajalla. Siltä osin nykyään on inhimillisempää. Ajat muuttuvat ja hyvä niin.

Mikä näytelmä vuosien varrelta on jäänyt mieleen ja miksi?

Mieleen on jäänyt Can Can, jossa tein subretin roolin ja tanssin tanssiryhmän kanssa cancania sekä lauloin, Ballerina, jossa esitin autistista tyttöä ja 2,5 tunnin Sellofaani-monologi, joka oli hersyvä ja siinä piti pitää yleisö näpeissä 2,5 tuntia yksin. Lisäksi Colorado Avenuen Hanna-rooli oli mahtava.

Jäniksen vuosi on uraauurtava ja sitä on ollut mukava tehdä. On ollut ihanaa, että kerrankin saa tehdä ihmisen. Roolini on Vatanen ja vaikka kaikki näkee, että olen nainen, ei sukupuolta alleviivata. Tässä saa olla törkeä Vatasena. Tähän ikään piti päästä, että sai näytellä ihmisen lavalla. Monesti rooli menee naiseus edellä, ja sukupuoli määrittelee, mitä saa tehdä ja mitä ei.

Patriarkassa Petran rooli on ihan mahtava. Vaikka itsekin olen kova sanomaan, niin noin kovasti sanominen olisi ollut useinkin paikallaan.

Mikä Oulun teatterissa on parasta?

Yksiosaisen päivän kokeilu, sillä se on kuormitusta poistava tekijä. Parasta on myös sijainti, kun olemme pohjoisessa. Silti uskallamme ottaa niin sanottuja riskejä. Emme ole vain viihdelaitos, vaan teemme haastavia, erilaisia juttuja ja jokaiselle jotain. Itselle on kiva, kun asumme pohjoisessa, niin talvella pääsee hiihtämään ja laskettelemaan.

Mieleenpainuvin sattumus?

Oli menossa Naulapaimen-näytelmän omaisten esitys. Pyörö pyöri, mutta ei oltu päästy pitkälle, kun alkoi nousta savua ja sähköt menivät. Ohjaaja tulee ja ehdottaa, että näyttelisimme taskulamppujen valossa. Sitten palohälytys soi ja lähdimme ulos. Seisoimme roolivaatteissa pakkasessa ja siinä mietin, jäikö autonavaimet sisälle.

Pienellä näyttämöllä teimme Kielletyt muistot -näytelmää, ja kun olen lavalla, ei tule näyttelijäkaveri lavalle. Anne kysyy sivusta, laitetaanko poikki? Laitoimme poikki ja löysimme näyttelijän odottamassa taukotilassa. Haimme näyttelijän lavalle ja aloitimme kohtauksen uudestaan.

Mikä työssäsi on sellaista, mikä ei näy suurelle yleisölle?

Tekstimäärän opettelu ja se, että meidän pitää juosta ja käydä salilla eli pitää instrumenttia yllä. Näytelmän aikana vaatteiden vaihdot: kun muut auttavat sinua pukemaan ja itse laitat paitaa päälle.

Mikä sinua edelleen viehättää näyttelemisessä?

Kun teet jotain kohtausta ja tajuat, että yleisö on sinun hyppysissäsi. Silloin voi vähän testailla, voiko viedä tuohon suuntaan ja yleisön aistii. Vuorovaikutus yleisön kanssa on mahtavaa: nuo ovat mulla tässä käsissä ja tarjoilen heille tämän ja se meni läpi. Lisäksi se on mielenkiintoista, kun on itse tämmöinen perusjamppa ja sitten näytellessä saat olla toisenlainen. Saa aika monenlaisia elämiä ja eri roolit opettavat ymmärtämään ihmisiä. Elämä ei ole yksioikoista.

Viisi kysymystä konkarille – Pasi Räbinä

Julkaistu

Oulun teatteri on työpaikka, jossa viihdytään hyvin ja työurat ovat usein pitkiä. Juhlavuoden kunniaksi jututimme Oulun teatterin konkareita, jotka ovat työskennelleet oululaisen teatterin parissa yli 20 vuotta. Seuraavaksi vuorossa on vuonna 1991 Oulun teatterissa aloittanut pukusuunnittelija Pasi Räbinä.

Pasi Räbinä, pukusuunnittelija

Millaista työskentely oli Oulun teatterissa alkuvuosinasi?

Itsessään pukusuunnittelijana työskenteleminen ja produktioissa työskentely ei oikeastaan kovin paljon ole muuttunut. Toki digitaalisuus ja kaikki sähköiset vempaimet ovat lisääntyneet. Luonnollisesti vuosien saatossa pukusuunnittelu alana on laajentunut ja kehittyy koko ajan erilaisten tekniikoiden ja materiaalien myötä alkuaikoihin verrattuna.

Talon ensi-iltoja oli ennen enemmän, kun aina oli myös suuren näyttämön lisäksi vastakappale pienellä näyttämöllä. Produktioita per vuosi oli enemmän, mutta jostain syystä silti työskentely ei ollut niin nopeatempoista kuin nykyisin, vaan se oli rauhallisempaa ja harjoitusajat olivat hieman pidempiä. Maailma on muuttunut nopeammaksi ja kokoukset, palaverit, suunnittelu ja kaikki muu talon sisällä oleva extra on lisääntynyt.

Mikä näytelmä vuosien varrelta on jäänyt mieleen ja miksi?

Niitä on kerääntynyt tässä talossakin jo monta, lähentelee sataa. Olen kiitollinen siitä, että talossamme on ollut aina monipuolinen ohjelmisto, vankka ammattitaito ja suuri vierailijoiden määrä. Onnekseni olen saanut tehdä monia eri genrejä ja tyylilajeja: klassikoita, nykydraamaa, satuja, nykytanssia, musikaalia ja oopperaa.

Eräs ooppera, Gluckin Orfeus ja Eurydike nousee yhdeksi tärkeäksi produktioksi vuodelta 2008. Ensinnäkin musiikin kauneus lumosi minut, mutta myös koreografi Jorma Uotisen liikekieli ja Leena Salosen ohjaus yhdessä. Teimme mielestämme onnistuneen ”gesamtkunstwerkin”, kokonaistaideteoksen myös skenografian, visuaalisuuden osalta lavastaja Maija Tuorilan, valosuunnittelija Jukka Kyllösen ja minun pukusuunnitteluni osalta.

Mieleeni on jäänyt vahva kokemus myös vuodelta 2002: Mikko Roihan ohjaama Maria Jotunin Elämä ja kuolema, jossa mielestäni tavoitimme kokonaisuudessaan esityksen vahvan ekspressionistisen tyylilajin hienosti. Esityksen uniikkisuutta korosti myös esityspaikkana toiminut Teatrian iso teollisuushalli. Viimeaikaisista töistä vuodelta 2020 nostaisin Fidelio-oopperan. Sen sanoma, näkemys, tyylilaji ja loppukohtauksen hulluttelevan revittelevässä lavastuksen ja puvustuksen ilotulituksessa olin omimmalla alueellani.

Mikä Oulun teatterissa on parasta?

Innostuneet ja inspiroivat työkaverit, huippuammattilaiset ja osaava ammattikunta puvustossa ja lavastamossa, monipuolinen ohjelmisto, eteenpäin suuntautuva ohjelmistosuunnittelu ja ilmapiiri.

Mieleenpainuvin sattumus?

Onhan niitäkin vuosien saatossa tapahtunut. Aina muistan, kun eräässä oopperassa esiintyjän helmaan oli tarttunut erä henkareita – voi sitä kolinaa näyttämöllä. Myös eräs vieraileva näyttelijä oli vahva improvisoimaan, myös esityksissä. Vastanäyttelijöillä oli sangen mielenkiintoista seurata, että mistähän hän tällä kertaa tupsahtaa. Värjäysprosesseissa on monesti tullut aikuisten vaatteista nuken vaatteita ja niin edelleen.

Mikä työssäsi on sellaista, mikä ei näy suurelle yleisölle?

Yleensäkin moni katsoja luulee ja vieläkin törmää siihen, että puvut ja lavastukset haetaan valmiina jostain loputtomasta varastosta. Näin ei suinkaan ole, vaan jokainen produktio on uniikki teos ja siihen valmistetaan suurella ammattitaidolla puvut, lavasteet, kampaukset ja tarpeisto. Omalla osastollani puvustossa rakennetaan näyttämöpukua monesti niin, että sen tekninen hienous, kvaliteetti ja vaativuus ei näy päällepäin, vaan se on osa puvun rakennetta ja siten auttaa samalla esiintyjän ilmaisua hänen työskentelyssään.

Mehän työstämme myös monenlaisia materiaaleja erilaisin tekniikoin esimerkiksi patinoinnilla, värjäämällä ja kankaanpainannalla, joista synnytämme ”kankaan illuusion” nahasta tai brokadista, vaikka oikeasti se ei sitä olekaan.

Se mitä tapahtuu sitten näyttämön sivussa ja lavasteiden takana onkin sitten jo toinen juttu. Välillä tehdään suorastaan taikatemppuja, kun salamannopeat vaihdot ja eri karaktäärien muutokset ovat pukijoidemme käsissä muuttuneet sekunneissa joksikin muiksi hahmoiksi.

Viisi kysymystä konkarille – Helena Jurvelin

Julkaistu

Oulun teatteri on työpaikka, jossa viihdytään hyvin ja työurat ovat usein pitkiä. Juhlavuoden kunniaksi jututimme Oulun teatterin konkareita, jotka ovat työskennelleet oululaisen teatterin parissa yli 20 vuotta. Toisena vuorossa on vuonna 1984 Oulun teatterissa työskentelyn aloittanut Helena Jurvelin.

Helena Jurvelin, HR-koordinaattori

Millaista työskentely oli Oulun teatterissa alkuvuosinasi?

Aloitin 1.9.1984 pienen näyttämön kuiskaajana ja siinä tehtävässä olin viisi vuotta. Silloin oli esityksiä myös sunnuntaisin, maanantait olivat vapaapäiviä eli talolla oltiin todella paljon. Tullessani en tiennyt teatterin tekemisestä mitään, mutta oli hyvä porukka opettamassa ja neuvomassa. Yhdessä tekemistä, hauskuutta, menoa ja melskettä.

Mikä näytelmä vuosien varrelta on jäänyt mieleen ja miksi?

Aika montakin, eri syistä. Varmaan parhaiten ne, joissa oli tekemisessä mukana. Mirta ja Haukka -näytelmässä seisoimme Ahdin (Taskila) kanssa monta kertaa verhon takana odottamassa vuoroa mennä esittämään perhosia, hiirtä, puhaltamaan saippuakuplia, kummittelemaan, milloin mitäkin. Ja ilta oli Rauhaisa -näytelmän loppukohtauksessa tuli aina itku, joka kerta, vaikka tiesi tasan tarkkaan mitä tapahtuu ja milloin. Minä jäätynyt myrsky -näytelmässä oli iso vesiallas näyttämöllä ja sinne kylmään veteen dipattiin merenneitoja verkkokeinuissa. Mieleen ovat jääneet myös Se ainoa oikea, Saattokeikka, Pitkän päivän matka yöhön, Vanhanaikainen komedia ja niin edelleen. Näiden jälkeen on tullut monia monia näytelmiä, jotka ovat jääneet mieleen kukin eri syistä.

Se, että sai seurata, miten näyttelijä rakensi roolinsa, miten lavasteet kertyivät näyttämölle ja yht’äkkiä se valojen ja äänien kanssa olikin se talo tai huone, jossa roolihenkilöt elivät. Tai puvut, miten ne vaikuttavat esitykseen ja näyttelemiseen. Ja kampaukset ja maskeeraukset muuttavat olemuksenkin. Se, että teksti alkaa elämään näyttämöllä. Ja kaikesta siitä, mitä silloin oppi, on ollut vuosien varrella hyötyä.

Mikä Oulun teatterissa on parasta?

Ihmiset. Erilaiset ihmiset tekemässä teatteria ja katsomassa teatteria.

Mieleenpainuvin sattumus?

Omat kämmit tietenkin. Se, että aloitin esityksen viisi minuuttia liian aikaisin. Tai se, että kun Suomi siirtyi kesäaikaan ensimmäistä kertaa, minä en. Mutta hetkensä oli siinäkin, kun veimme Kirsin kanssa pesulaan Tulitikkuja lainaamassa -pukuja. Ne olivat anatomisesti muotoiltuja topattuja haalareita, jotka näyttelijöillä oli asujensa alla muotoilemassa heitä ja kun näytelmässä saunottiinkin. Pesulassa säkkejä purettiin, emmekä ehtineet kertoa tuomistamme asuista, vaan nopsa työntekijä nosti puvun säkistä, että ”Mitäs täällä tänään on?”, jolloin miesten mallin etuosa oli hänen edessään kaikkine muotoineen.  Nauruksihan sekin meni, ’vakava’ työkeikka.

Mikä työssäsi on sellaista, mikä ei näy suurelle yleisölle?

Toivottavasti kaikki, koska työskentelen taustalla.

Elina Ylisuvannon uusi alku Oulussa toiveroolin kera

Julkaistu

Elina Ylisuvanto on ehtinyt tehdä urallaan näyttelijänä jo monenlaista, ja Oulun teatterissa hän pääsee taas uuden äärelle elokuusta alkaen.

Näyttelijä Elina Ylisuvannolla, 39, on edessään mieluinen työvuosi ja myönteinen haaste. Hän nimittäin sijaistaa Oulun teatterissa näyttelijä Elina Korhosta elokuusta alkaen, eli hänet nähdään Billy Elliot -musikaalissa Mrs. Wilkinsonina.  

”On ihana mennä paikkaamaan Elinaa Billy Elliotiin. Se on mahtava rooli, ja odotan sitä tosi paljon. Tykkään siitä musasta hirveästi. Se on myös järkyttävän iso haaste, koska se on todella iso rooli ja siinä on pitkät biisit ja aikaa on todella vähän. Täällä olen aamun lauleskellut, ettei tarvitse hikoilla koko kesää, miten saan sen haltuun”, Ylisuvanto kuvailee haastattelussa kesän alussa. 

Ylisuvannolle Billy Elliot -musikaali on hyvin tuttu: hän on nähnyt sen niin Lontoossa, Helsingissä kuin Oulussakin. 

”Kävin katsomassa Billy Elliotin teillä maaliskuussa ja tykkäsin tosi paljon. Oli hieno energia ja kaikki tekivät hienosti yhteen. Ajattelin, että tuo olisi kiva rooli joskus tehdä. Silloin en vielä tiennyt tulostani. Pitää alla tarkkana mitä toivoo”, hän naurahtaa.  

Musikaalit ja musiikkiteatteri tulivat hänelle tutuksi Kouvolan teatterissa, jossa Kemistä kotoisin oleva Ylisuvanto työskenteli vuosina 2006–2009 ja 2011–2016. Kouvolan teatterin aikoja hän muistelee lämmöllä. 

”Siellä oli ihan mahtavaa, huippu henkilökunta ja ihana yhteismeininki. Siellä tehdään tosi laadukasta musiikkiteatteria. Se oli minulle toinen koulu varsinkin musiikkiteatterin osalta. Jos jossakin olen oppinut sitä, niin siellä.” 

Lempimusikaaliksi hän nimeää Minna Canthista kertovan Minna-musikaalin, jossa hän esitti itse Minnaa. Iso produktio on jäänyt musikaaleista hänelle hyvin mieleen. 

Draamojen tekemisestä hän pitää kuitenkin vielä enemmän, ja ne ovat hänen sydäntään lähellä. Erityisiä produktioita ovat olleet Anton Tsehovin Lokki vuonna 2008 ja Juha Luukkosen ohjaama Kymenlaakson laulu vuonna 2014. 

Näyttelijän on hyvä tietää, mitä maailmassa tapahtuu

Teatteripedagogiopintojen kautta Ylisuvanto löysi uuden kulman työhönsä ja siirtyi freelanceriksi vuonna 2016. Hän ymmärsi, että aikaa ei ole tuhlattavaksi ja halusi näyttelijäntyön ohella tehdä dokumenttiteatteria ja yleisötyötä. 

”On näyttelijälle hyväksi nähdä myös muuta maailmaa ja olla ajassa kiinni, jotta tietää mitä maailmassa tapahtuu. Koin etten ehtinyt sitä tehdä, kun olin kiinnitettynä.” 

Vapaana tekijänä hän on tehnyt dokumenttiteatteria muun muassa päihderiippuvuudesta. Yhdessä pianisti Päivi Federleyn kanssa syntynyt Juhlan jälkeen -musiikkiteatteriesitys perustui päihderiippuvaisten haastatteluihin. He kiersivät esityksellä ympäri Suomea. 

Viime vuosina Ylisuvannon töistä puolet on ollut yleisötyötä, eli teatteritaiteen viemistä uusien yleisöjen pariin ja siten sen saavutettavuuden parantamista. Hän on työskennellyt muun muassa vankien, mielenterveyskuntoutujien ja nuorten parissa. Yleisötyötä hän tulee tekemään myös Oulun teatterissa. 

Yleisötyö kiinnostaa Ylisuvantoa, koska siinä yhdistyvät ihmisten tarinat ja se, miten ihminen toimii. Tämä tematiikka häntä kiinnostaa myös näyttelemisessä. Hänelle teatterissa merkityksellistä on näyttää erilaisten ihmisten tarinoita ja puolia. Hän toivoo, että teatteritaiteessa tuotaisiin rohkeammin esille erilaisten ihmisten asioita. 

”Tehtäisiin myös uutta vielä rohkeammin kuin mitä tehdään nyt. Ehkä tehdäänkin, mutta jotenkin sitä tuotaisiin esiin, että elämää voi elää niin monella tavalla, on monenlaisia ihmistä ja kaikki voi olla allright.” 

Teatterityöhön tutustuminen alkoi Pekka Töpöhännästä 

Ylisuvannon tie teatterin pariin alkoi Kemin kaupunginteatterista. Lapsuudesta saakka esiintynyt ja laulanut Ylisuvanto muistaa sanoneensa yläasteella olleessaan isälleen, että haluaisi mennä Kemin kaupunginteatteriin iltanäyttelijäksi. 

”Isä sanoi, että soita ja kysy. Soitin ja siellä tehtiin silloin Pekka Töpöhäntää. Menin koe-esiintymiseen ja pääsin sinne. Se kokemus oli shokki, koska en ollut tanssinut ja siinä oli koreografiat ja kaikki. Mutta se meni kivasti.” 

Ensimmäinen kosketus teatterimaailmaan oli näin saatu ja Tampereen yliopiston näyttelijätyön koulutusohjelmaan ”Nätylle” hän pääsi opiskelemaan vuonna 2022. Värikäs tarina liittyy tähänkin. 

”Lukioaikana menin seurakunnalle nuoriso-ohjaajaksi töihin ja siellä tehtiin gospel-musikaali, jonka Kauppisen Hannele ohjasi. Sieltä meni porukkaa pääsykokeisin Nätylle ja satuin pääsemään. En varsinaisesti päättänyt alkaa näyttelijäksi, mutta niin vain kävi.” 

”Oulu tuntuu uudelta alulta”

Oulun teatterissa Ylisuvanto aloittaa elokuussa ja Ouluun muuttaminen koko perheen kanssa tuntuu mahtavalta. Vaikka hän aiemmin halusi irti kiinnitykseltä ja tehdä töitä vapaammin, tuleva pesti Oulussa on erilaista. 

”Tuntui tässä hetkessä mahdolliselta, hyvältä ja uudelta alulta. Oulussa saan tehdä myös yleisötyötä, mikä tuntuu hyvältä. Lisäksi Oulussa on veljen perhe ja paras ystävä sekä äiti ja isä Kemissä, joten siellä on muutakin elämään. Oulu on tuttu ja ihana kaupunki. Mahtava muuttaa sinne.” 

Hän pääsi jo tutustumaan taloon ja Oulun teatterin henkilökuntaan keväällä käydessään Peter Pan menee pieleen -näytelmän lukuharjoituksissa. 

”Kaikki vaikuttivat kivoilta ja ottivat hyvin vastaan. Turvallisin mielin ja innolla odotan tulevaa. Alma vaikutti ihan huipulta tyypiltä, kun hänet tapasin. On ihan huippua päästä näyttelemään ihmisten kanssa kenen kanssa en ole näytellyt. Itse aina kehittyy, kun tekee uusien kanssa. Ihana nähdä uusia näyttelijöitä, miten he tekevät.” 

Ylisuvannolla on oululaisille toive ensi syksyyn.  

”Toivon että jokainen katsoja yllättäisi itsensä ja tulee katsomaan sellaista juttua, josta ajattelee, että tätä en ainakaan tule katsomaan. Antaisi mahdollisuuden erilaisille tarinoille. Saattaakin tykätä ja yllättyä.” 

Näin me toivomme. Tervetuloa Ouluun, Elina! 

Elina Ylisuvanto nähdään syksyllä Billy Elliot -musikaalissa ja 12. marraskuuta ensi-iltaan tulevassa Peter Pan menee pieleen -komediassa. 

Teatterin parissa kasvanut Asta Sveholm tutkimassa juuriaan Oulussa 

Julkaistu

Asta Sveholm on tulevan näytäntökauden nuorin näyttelijä Oulun teatterissa. Hänellä on monta syytä olla innoissaan tulevasta syksystä. 

Näyttelijä Asta Sveholmin, 28, hakeutuminen Oulun teatteriin ei ollut sattumaa. Hänen Oulusta kotoisin oleva äitinsä Sari Havas sai nimittäin lapsena kipinän teatteriin juuri Oulun teatterin lavalta.  

Äiti on tanssiryhmänsä kanssa päässyt Oulun teatterin lavalle, saanut siitä kipinän teatteriin ja päätynyt näyttelijäksi. Tuntuu, että pääsen tutkimaan juuria: täällä se pikkusari on mennyt, aloitti siellä ja olen nyt täällä. Se on ihan hauskaa minusta”, Sveholm kuvailee.  

Myös kaupunkina Ouluun tutustuminen kiinnostaa, sillä hänen mielikuvansa kaupungista on ollut utuinen. Vaikka hänen edesmennyt mumminsa ja Martti-vaari asuivat Oulussa, he kyläilivät aina Sveholmien luona Helsingissä.  

”Vasta viime vuosina olen alkanut käymään Oulussa. Sen takia halusin Ouluun, kun on kytkös tänne ja halusin tutustua mikä tämä Oulu on. Äiti on aivan täpinöissään, kun tulen hänen kotikaupunkiinsa. Kaupungin fiiliksen tunteakseen pitää elää täällä, jotta tietää millainen paikka tämä on.” 

Uudenlaisia naisrooleja etsimässä

Juurien tutkimisen Oulun teatterissa Sveholm aloitti näytelmäharjoitusten merkeissä jo toukokuussa. Aloitus jännitti eikä hän osannut luoda mielikuvia siitä, millaista uudessa työpaikassa tulee olemaan.  

”Olen tosi innoissani, että pääsen Ouluun ja ensimmäistä kertaa ammattilaisena tekemään. Vaikka olen ollut muissakin teattereissa, on erilaista olla kiinnityksellä. Tiedät, millaista on pyörittää montaa esitystä samaan aikaan ja olla teatterin parissa koko ajan. Sitä odotan.”   

Vaikka Oulun teatteri ei ollut vuonna 2021 Teatterikorkeakoulusta valmistuneelle näyttelijälle entuudestaan tuttu äidin puheita lukuun ottamatta, mielikuva talosta oli positiivinen. Erityisesti taiteellisen johtajan Alma Lehmuskallion luoma ohjelmisto oli kiinnittänyt nuoren näyttelijän huomion, sillä teoskavalkaadi voisi avata uusia mahdollisuuksia. 

Sveholm kertoo sanoneensa työhaastattelussa suoraan etsivänsä uudenlaisia naisrooleja. Hänen siihen asti esittämänsä nuoret naisroolit ovat olleet tunkkaisia ja ”typyköitä”, jotka roolitetaan aina vanhemman miehen kanssa. Näiden roolien tekeminen on alkanut tuntua raskaalta. 

”Sanoin Almalle, että musta tuntuu, että sulla on täällä sellainen ohjelmisto, että nuoret naiset ja naiset pääsevät tekemään hyviä rooleja ja jotka antavat hyvää naiskuvaa. Se on tosi tärkeää. Alma olikin, että haluatko tulla näytelmään nimeltä Patriarkka?”, Sveholm naurahtaa. 

Elokuun 27. päivä ensi-iltaan tuleva Patriarkka käsittelee kahden sukupolven eroja ja naisten ja miesten asemaa yhteiskunnassa. Päähenkilöinä ovat pariskunta Heimo ja Virpi, joiden elämänvaiheita käsitellään näytelmässä heidän ollessaan 65-vuotiaita sekä heidän nuoruudessaan.  

Sveholm näyttelee nuorta Virpiä, ja hänen vastanäyttelijänään nähdään Juho Uusitalo, joka on auttanut tulokkaan alkuun Oulun teatterin käytävillä. He tuntevat toisensa Teatterikorkeakoulusta ja tuttu tuki on ollut tärkeää, kun ensimmäisinä päivinä adrenaliini virtasi ja kaikki oli hirveän jännittävää. 

”Uskon, että vasta syksyllä asetun, mutta jo nyt on hyvä olo näistä ihmisistä. Juho on pitänyt kädestä kiinni, kuljettanut täällä ja ollut henkilökohtainen opas.” 

Myös näytteleminen Uusitalon kanssa on ollut mukavaa. 

”Ihailin Juhoa Teakissa, mutta en päässyt koskaan tekemään hänen kanssaan, koska hän oli ylemmällä luokalla. On ihanaa päästä työskentelemään hänen kanssaan. Nauretaan vaan, kun näytellään rakastavaisia.”  

Siitä huolimatta, että Sveholmin toiveena oli päästä tekemään raikkaampia naisrooleja, ei Patriarkan nuoren Virpin, joka tuntee ahdistusta kotiäitiydestä ja perinteisestä roolistaan perheessä, näytteleminen ole ollut ahdistavaa.  

”Vaikka minun kohtauksissani mies manspleinaa ja dynamiikka on se, että mies tekee töitä ja nainen hoitaa lapsia, se ei ahdista, koska tarina kertoo siitä. Ei tunnu siltä, että vitsi, näyttelen tällaista altavastaajanaista. Tuolla tavalla elämä on mennyt. Miten salakavalasti dynamiikka meneekin sellaiseksi, että roolit ovat noin”, Sveholm pohtii. 

Teatterin parissa kasvanut 

Teatteri tuli Sveholmille lapsena hyvin tutuksi, sillä hänen vanhempansa Sari Havas ja Pertti Sveholm ovat näyttelijöitä. Hän pääsi lapsena usein näyttämön taakse ja näki teatterin muodonmuutosta, kun ensin mukava täti jutteli kivoja ja seuraavassa hetkessä hän olikin lavalla ihan eri henkilö. Maaginen ja kiinnostava teatterimaailma veti puoleensa.  

”Taiteellinen maailma ja mielikuvituksen käyttö on tuntunut omalta jo varhain. Olin lapsena ilmaisuvoimainen ja luova. Tanssin ja tein omia esityksiä kotona. Piirsin, maalasin ja tein sarjakuvia. En ollut hirveän hyvä matikassa ja muissa kouluaineissa. Aika pienenä aloin harrastaa teatteria.”  

Vuosien kuluessa ja Sveholmin kasvaessa naapurin tätien kyselyt hänen mahdollisesta näyttelijän urastaan alkoivat ärsyttää. Hän halusi keksiä oman polkunsa kuljettavaksi ja lähti lukiosta vaihtoon Japaniin. Teatteriharrastus jäi tauolle ja hän yritti keksiä tilalle muuta.  

”Takaisin tullessani totesin, että minulla oli hirveä ikävä teatteriin ja aloin harrastaa sitä intensiivisemmin. Se oli kierros, mikä piti käydä. Päätin kokeilla teatteria täysillä ja hain ylioppilasteatteriin ja Teatterikorkeakouluun.” 

Suureksi yllätyksekseen Asta Sveholm pääsi Teatterikorkeakouluun ensimmäisellä yrittämällään ja aloitti opinnot syksyllä 2015. Hän oli henkisesti valmistautunut siihen, että monien haaveilemaan korkeakouluun piti hakea useamman kerran ja suunnitelmat olivat valmiina seuraavaa vuotta varten. 

”En todellakaan uskonut siihen ja sisäänpääsy oli täysi ylläri. Aluksi minua hävetti olla koulussa, koska ajattelin sen olleen virhe. Olin tosi nuori silloin, just täyttänyt 20. Tulin Kallion lukiosta, jossa on tosi intensiivistä ja jotkut ovat hirveän tietoisia siitä, että menevät sinne kouluun. Hainkin vähän hiljaa. Minulla kesti vuosi, että aloin tajuamaan, että olin syystä päässyt sinne.” 

Sveholm kertoo, että Kallion lukiossa ja ylioppilasteatterissa Teatterikorkeakoulusta tulee valtavan iso asia. Siellä ruoditaan, ketkä ovat päässeet viimeiseen vaiheeseen ja ketkä sisään. Mielikuvat opinahjosta kasvavat. 

”Sitten kun Teatterikorkeakouluun pääseekin, huomaa, että se on vain koulu ja tämä on vain ammatti. Sekin on yliopisto, jonne on mahdollista päästä.” 

Opiskelu oli aluksi rankkaa, eikä Sveholm muista ensimmäisestä vuodesta paljoakaan. Rankkojen opiskelujen lisäksi hän erosi poikaystävästään, psyyke oli kuormituksessa ja hän nukahteli välitunneilla. 

”Mietin pystynkö tähän vai pitääkö keskeyttää opinnot. Sitten porskuttelin tuon vaiheen läpi ja alkoi näkyä valoa päädyssä. Uskon, että on semmoista kasvamista ollut. Mun luokkalaiset ovat sanoneet, että he ovat nähneet isoimman muutoksen minussa. Tunnistin itsekin, että kasvoin paljon. Olin ihan lapsi ja lähdin aikuisena. Olin aika hauras silloin.”  

Ajassa kiinni oleva teatteri on tehnyt vaikutuksen

Toukokuussa harjoitusten lomassa Sveholm ehti käydä katsomassa Oulun teatterin produktiota ja on ollut vaikuttunut näkemästään. Hän kokee taitotason olevan korkealla, pitää ohjelmistoa taiteellisesti kiinnostavana ja katsoo, että Oulun teatterissa ollaan ajassa kiinni. 

Etelä-Suomen teattereihin verrattuna on tosi korkea taso ja tosi taitavia näyttelijöitä. Ei pidä yhtään ajatella, että pääkaupungissa olisi the tekijät. Vastustan sitä ajatusta. Jo ennen kuin tulin Ouluun, halusin irti siitä kuplasta, että kaikki tekijät ja merkittävä taide olisi Helsingissä. Se on vain kupla, jonka ulkopuolelle pitää astua. Minuun on tehnyt vaikutuksen, että näin pohjoisessa on näinkin kova ja ajankohtainen meininki.” 

Patriarkan lisäksi Asta Sveholm nähdään syksyllä Veikko Nuutisen Vanhempainilta-näytelmässä. Hän on innoissaan päästessään näyttelemään yhdessä toisten uusien näyttelijöiden Henri Tuomisen ja Sami Laloun sekä Oulun teatterin konkareiden Tuula Väänäsen ja Annina Rokan kanssa. 

”Tämä on hirveän hyvä kombo: nuoret ja he. On tosi hyvä kutina. Tuula soitti minulle, että yläkerrasta vapautui kämppä. Hän huolehtii meistä, mikä on musta hienoa.” 

Myös Vanhempainillan tekstiä Sveholm kehuu kovasti. 

”Teksti on aivan mahtava. Se on hyvin feministinen teksti siinä mielessä, että se purkaa isämyyttiä ja kuvaa isän ja lapsen suhdetta aidosti. Näytelmä käsittelee ylipäätänsä sitä, että isähahmo kamppailee isyytensä kanssa ja on avoin siinä, että on hurahtanut lapseensa. Toisaalta hänen tekisi yhtäkkiä mieli vain karata isyydestä. Milloin olen kuullut kenenkään puhuvan näin? Se on hauska ja hyvä draamateksti myös.” 

Hienoa saada sinut Oulun teatteriin, tervetuloa Ouluun, Asta!

Asta Sveholm nähdään syksyllä Patriarkassa, jonka ensi-ilta on lauantaina 27. elokuuta ja Vanhempainillassa, jonka ensi-ilta on perjantaina 11. marraskuuta.

Teatteri pitää Henri Tuomisen elossa

näyttelijä Henri Tuominen, mustavlkokuva
Julkaistu

Sievistä kotoisin oleva näyttelijä Henri Tuominen aloittaa Oulun teatterissa elokuussa ja on iloinen päästessään työskentelemään tuttuun kaupunkiin lähelle kotiseutua.

Näyttelijä Henri Tuominen, 32, jäi kertakokeilusta kiinni teatterin maailmaan. Hänen teatteria harrastava serkkunsa kyseli Tuomista useampaan otteeseen mukaan kansalaisopiston teatterikerhoon, mutta aikaa uudelle harrastukselle ei löytynyt. Vasta lopetettuaan jääkiekon 17-vuotiaana sieviläisnuori uskaltautui kokeilemaan teatteria. 

Teatteri imaisi mukaan niin pahasti, että jäin sille tielle ihan heti. Sen jälkeen olen tehnyt teatteria tähän päivään asti.” 

Tuominen muistaa tarkasti ensimmäisen esiintymisensä ja hetken ennen esityksen alkamista. Esirippu on alhaalla. Hän seisoo ainoana lavalla sen takana. Yleisön äänet kuuluvat verhon taakse. Kun verho avautuu, adrenaliini alkaa virrata.  

Tuohon hetkeen kiteytyy paljon, miksi hän tekee teatteria. Vaikka Tuominen toteaa esiintymisen edelleen jännittävän. 

Teatterikorkeakoulusta vuonna 2017 valmistunut näyttelijä kokee, että mitä enemmän on päässyt teatteria tekemään, syitä sille on tullut enemmän. 

Tärkeää on leikki: pääsee leikkimään ja pelleilemään lavalla. Teatteri on minulle se itseilmaisun muoto, joka minua tavallaan pitää elossa ja toimintakykyisenä. Se antaa minulle ihan hirveästi. 

Oulun murteen kuuleminen saa läikähtämään sydämessä

Henri Tuominen aloittaa näyttelijänä Oulun teatterissa elokuussa. Lähelle kotiseutua Sieviä muuttaminen on mieluista. Hän on käynyt Oulussa paljon nuoruudessa ja kaupungissa on ystäviä. 

Oulu on paikka, joka on jättänyt hyviä muistoja ja hyvää energiaa. Tosi hyvillä fiiliksillä tulen ja koen, että Oulu antaa energiaa. Meille on perheenä iso asia päästä lähemmäs kotia. 

Oulun murrekin Tuomiselta jo luonnistuu. Hän sai Teatterikorkeakoulun murrekurssilla kuulla, että Oulun murre on sama kuin Sievissä puhuttu murre. Ainoa ero niillä on nää-sana, jota ei käytetä Sievissä. 

Jos täällä Lahdessa kuulee Oulun murretta, aina läikähtää sydämessä ja se vie lapsuuden nostalgisiin tunnelmiin.” 

Tuomista koskettaa nykyään pohjoisen ihmiset, oululaisuus ja se, että elämisen rytmi on hitaampaa kuin Etelä-Suomessa.  

Tuleva näytelmä aiheena omakohtainen

Vaikka Oulu on kaupunkina tuttu, Oulun teatteri on tulevalle oululaiselle oudompi. Teatteritalo on hänelle tuttu nimittäin vain aulan verran. Näyttelijä muistelee käyneensä Oulun teatterin aulassa  ylioppilasteatterifestivaalien aikaan ollessaan Jyväskylän ylioppilasteatterissa.  

Saattaa olla, että olen esiintynyt siellä kerran. Minulla on hämärä kuva siitä, mutta en kuollaksenikaan muista tarkemmin.” 

Asia korjaantuu ja tiiviimpi suhde Oulun teatterin näyttämöihin syntyy syksyllä, kun Tuominen nähdään muun muassa Veikko Nuutisen Vanhempainilta-näytelmässä. Tutustuminen teokseen on parhaillaan käynnissä ja näytelmän aihe on hänelle hyvinkin omakohtainen. 

Juuri luen sitä toistamiseen. Herättää jo tosi paljon positiivisia viboja ja vaikuttaa hienolta tekstiltä. Vanhemmuus ja lapsen kasvattaminen on teemana läheinen juuri nyt, sillä minulla on kaksi pientä lasta ja vaimo opiskelee varhaiskasvatuksen opettajaksi.”

Lahdesta Helsingin kautta Lahteen

Henri Tuominen pääsi Teatterikorkeakouluun neljännellä kerralla. Sitä ennen hän opiskeli kaksi vuotta Lahden kansanopistossa, mikä oli loistava pohja Teatterikorkeakoululle. Kansanopistossa hän näki, millainen teatteri alana on. 

Sain Lahdesta pohjan, että olin valmis Teakille ja sen opetukselle. Koin olevani onnekas, että pääsin Teakiin sisään ja olin tosi motivoitunut opiskelija. Oli kiva saada sieltä kaikki se, mitä sieltä sai: työkaluja työelämään. Tykkäsin ihan hirveästi opiskelusta siellä.” 

Teatterikorkeakoulusta hän valmistui vuonna 2017, ja siitä puolen vuoden päästä hän palasi Lahteen. Hän sai kiinnityksen Lahden kaupunginteatteriin, jossa on viihtynyt hyvin. 

Toivoin, että pääsisi repertuaariteatteriin ja tekemään monenlaista sekä testaamaan oppimiani taitoja. Olen saanut sitä, mitä olen tilannut ja päässyt tutustumaan työelämään.” 

Seuraava etappi odottaa Oulun teatterissa, tervetuloa Ouluun Henri! 

Henri Tuominen nähdään syksyllä Yksi askel eteenpäin -produktiossa, jonka ensi-ilta on perjantaina 26. elokuuta ja Vanhempainilta-näytelmässä, jonka ensi-ilta on perjantaina 11. marraskuuta.

Sami Lalou Teatterikorkeakoulusta suoraan Oulun teatteriin

näyttelijä Sami Lalou
Julkaistu

Oulun teatterissa aloittaa elokuussa neljä uutta näyttelijää, ja vastikään Teatterikorkeakoulusta valmistunut Sami Lalou on yksi heistä. Laloulla on jo ennestään talossa tuttuja kasvoja ja pari vapaa-ajanviettotapaakin on uudessa kaupungissa jo mielessä.

Kesäkuussa Teatterikorkeakoulusta valmistunut Sami Lalou, 34, tiesi jo 11-vuotiaana teatterin olevan hänelle se juttu. Laloun äiti harrasti klassista laulua ja oli mukana Kreivitär Mariza -teoksessa, johon 11-vuotias poika pääsi mukaan.  

”Ihastuin teatteriin ja olen harrastanut teatteria tuon jälkeen. Olin Sipoossa Etelä-Sipoon nuorisoseurassa, jossa on kesäteatteri ja talvisin nuorisoteatteritoimintaa ja sitten Kuopiossa ilmaisutaitopainotteisessa Minna Canthin lukiossa.” 

Ovet Teatterikorkeakouluun aukesivat vuonna 2017, mitä ennen Lalou opiskeliteatteri-ilmaisun ohjaajaksi Metropoliassa. Opintojen puitteissa hän pääsi matkustamaan Nepaliin ja tutustumaan yhteisöteatteriin. Tuo matka oli kouluttava ja Lalou on iloinen, että hän teki reissun ennen Teatterikorkeakoulua. 

Hänelle ehti muodostua usean hakukerran jälkeen Teatterikorkeakoulusta satulinna, mutta nopeasti opintojen alettua sadusta tuli arkea ja hän unohti sen, kuinka vaikea sinne oli päästä ja keskittyi tekemiseen. 

Opinnot olivat Laloulle kasvattavaa aikaa ja hän kokee tulevansa Teatterikorkeakoulun ovista ulos eri tyyppinä kuin minä hän sinne asteli. Lalou kuvailee näyttelijäntyötä työskentelyksi itsensä kanssa. Hänelle ehti jo iskeä paniikki siitä, ettei hän ole oppinut mitään. 

”Onkin oppinut paljon, mitä ei edes tajuakaan.”  

Yksi iso oppimiskokemus oli harjoittelu Kansallisteatterin näytelmässä Saituri, jonka ohjasi Vesa Vierikko. 

”Sai seurata, mitä on se ammatin tekeminen ja turha Teakin opiskelijapanikointi loppui. Opin, miten omaan tekemiseen tulee samaan aikaan rutiini, ja että työt voi tehdä hyvin vaikkei juoksisi 1,5 tuntia ennen sitä.” 

Oulusta muistissa on Tietomaa 

Teatterinäyttämöiden lisäksi televisiotyötkin ovat tulleet tutuksi. Lalou näytteli suositussa M/S Romantic -televisiosarjassa Jamo-sulhasta, jonka Pike-morsianta näytteli Oulun teatterin Annika Aapalahti. Oulun teatterissa elokuussa alkavaa pestiä näyttelijä odottaakin hyvillä fiiliksillä, sillä talossa on tuttuja kasvoja.  

Tosi kiva ohjelmisto on tulossa ja mahtava johtaja. Tunnen nuoret näyttelijät ja pidempään olleet vaikuttavat myös kivoilta tyypeiltä.”  

Lalou on Oulun teatterin syyskaudella mukana Vanhempainilta-näytelmässä, jonka ensi-ilta on marraskuussa. Hän on tulevasta näytelmästä innoissaan.

“Sain tosi kiinnostavan roolin ja olen tosi innoissani lähdössä tekemään sitä. Hieno haaste. Se on hyvä ja hauskanoloinen teksti.” 

Oulussa hän on käynyt edellisen kerran 12-vuotiaana.   

”Muistan lähinnä Tietomaan. Käyköhän sinne Museokortti, jos kävisi taas?” 

Tiedekeskuksen lisäksi hänellä on toinenkin vapaa-ajanviete jo suunnitelmissa.  

”Olen harrastanut ratsastusta aikanaan. Oulussa se saattaa edullisempaa kuin Helsingissä.”   

Toista aiempaa harrastustaan show-painia hän ei kuitenkaan aio aloittaa uudestaan. 

”Olen lopettanut sen, koska se on vaarallinen laji. Pitää suojella kroppaa.”  

Kropasta huolehtiminen kuulostaa oikein viisaalta, tervetuloa Ouluun Sami!

 

Sami Lalou nähdään syksyllä Vanhempainilta-näytelmässä, jonka ensi-ilta on perjantaina 11. marraskuuta.
 

Alma Lehmuskalliolle jatkosopimus taiteellisena johtajana

Julkaistu

Oulun teatterin hallitus on yksimielisesti kokouksessaan maanantaina 21.2. päättänyt Alma Lehmuskallion jatkokaudesta Oulun teatterin taiteellisena johtajana. Myös taiteellinen henkilökunta puoltaa yksimielisesti Alman jatkoa.

Olemme todella iloisia Alma Lehmuskallion jatkosta taiteellisena johtajana. Alma on rohkea johtaja, joka tukee ja edistää tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta ja luovuutta teatterissamme. Viimeaikaisina haastavina aikoina Alma on johtanut huumorilla, hymyllä ja tulevaisuuteen uskoen. Alman luoma tuleva ohjelmisto innostaa ja inspiroi taiteellisesti ja taidollisesti. Kun mennään kohti kulttuurivuotta 2026 ja Euroopan katse kohdistuu Ouluun, ollaan Alman johdolla kovassa iskussa!”, näyttelijäyhdistyksen puheenjohtaja Annika Aapalahti iloitsee.

Alma Lehmuskallion nykyisen sopimuksen ensimmäinen kausi päättyy vuoden 2022 loppuun mennessä. Sopimuksen uudistamisella tavoitellaan työn jatkumista kulttuuripääkaupunkivuoden loppuun saakka. Sopimus on kaksiosainen ja kattaa vuodet 2023–2024 sekä optiovuodet 2025–2026.

Lehmuskallion lisäkausi turvaa teatteritoiminnan jatkuvuuden ja pitkäjänteisen suunnittelun. Hän on ottanut Oulun teatterin taiteellisesti omakseen ja ansainnut inhimillisyydellään ja ammattitaidollaan koko organisaation luottamuksen ja arvostuksen. Olen iloinen siitä, että hän tulee saamaan mahdollisuuden tehdä töitä ja loistaa haastavan poikkeustilan jälkeenkin ja johtaa meitä kohti Oulun kulttuuripääkaupunkivuotta”, tuotantopäällikkö Sari Tanner kuvailee.

”Hirveä halu nähdä, mitä normaali toiminta on”

Lehmuskallio on iloinen siitä, että on saanut koronakriisistä huolimatta edistettyä niitä asioita, joita häneltä odotettiin ja joita hän itse halusi kehittää hänen aloittaessaan taiteellisena johtajana tammikuussa 2020.

Esimerkiksi mahdollisuuksien antaminen uusille tekijöille, uusien tekemisen tapojen kehittäminen, kuten Siltatanssit-produktion toteuttaminen Oulun taidemuseoon ja En päässyt Juliaksi -produktion teko ilman valmista näytelmätekstiä sekä Billy Elliot -musikaalin laaja yhteistyö alueen eri toimijoiden kanssa”, Lehmuskallio kertoo eteenpäin menneistä asioista.

Koska koronapandemia on vaikuttanut koko Oulun teatteriin, haluaa Lehmuskallio vielä nähdä talon normaalin toiminnan ja kehittää edelleen Oulun teatteria.

Haluaisin päästä laineelle surffaamaan sen sijaan, että yritän vain jääkylmässä kaislikossa päästä laudan päälle. Minulla on hirveä halu nähdä, mitä normaali toiminta on. Työni on ollut isosti tähän mennessä kriisijohtamista, vaikka on pystynyt tekemään myös normityötä. Odotan innolla, että pääsen toimimaan ilman, että joka kolmas päivä pitää päivittää turvallisuusohjeita”, Lehmuskallio kertoo ja jatkaa:

Ihmiset liittyvät siihen, miksi haluan jatkaa. Saan tukea omalle visiolle ja työlle. Kohtaan paljon halua ja intoa tehdä teatteria tosi hyvin ja siihen meillä on mielettömän taitavat tyypit ja hirveän kivat ihmiset töissä joka puolella. Haluan jatkaa myös siksi, että haluan tehdä töitä näiden ihmisten kanssa.

Oulun teatterin tulevaisuuden Alma Lehmuskallio näkee valoisana.

Meillä on superhyvät näkymät. Olemme pystyneet ihmeellisellä tavalla koronan aikana uudistumaan ja kehittymään sekä luomaan teatteria uusiksi. Kunhan pääsisimme normaalilla tavalla näyttämään sen ulospäin ja vuorovaikutukseen yleisön kanssa, meillä on mahdollisuus aivan huippuvuosiin. Se ei ainakaan täällä työskentelevistä ihmisistä jää kiinni.

Taiteen itseisarvon puolustaja

Alma Lehmuskallion visiona on etsiä mahdollisimman monia tapoja esityksille löytää tiensä näyttämölle ja luoda esitysten ja kohtaamisten avulla yhteyksiä ihmisten välille.

”Moninaisuus tekemisen tavoissa tuo moninaisuutta lopputuloksiin, mikä on teatterin ehdoton vaatimus ja olemassaolon tarkoitus. On kivaa ajatella, että katsojan kokemus on sellainen, että ai hitto teatteri voi olla tällaistakin.”

Lehmuskallio näkee, että teatterin yksi tehtävistä on luoda yhteyksiä ihmisten välille, katsojan ja esityksen välille sekä erilaisten ihmisryhmien välille. Koska yhteyksien luominen on rajulla tavalla haastettu koronan aikana, tuntuu Lehmuskallion mielestä samassa tilassa tapahtuvan kokeminen entistä mielekkäämmälle. Korona-aikana on korostunut se, miten paljon taidetta ja toisia ihmisiä tarvitaan.

”Haluaisin, että meillä pystyisi tuntemaan teatterin itselleen läheiseksi, ja tämä läheisyys voi syntyä monella eri tavalla. Samaistumisesta, viihtymisestä, nähdyksi tulemisen, uuden oppimisen tai haastetuksi tulemisen kokemuksesta. Toivoisin ettemme tee sellaista, että katsoja kokisi jäävänsä ulkopuolelle, vaikkei kokisi aihetta läheiseksi tai olisi eri mieltä. Tulisi silti katsomaan ja antaisi mahdollisuuden ajatusten avartumiselle.”

Tärkeää Lehmuskalliolle on myös puolustaa nykyajassa taiteen itseisarvoa, kauneuden kokemisen arvoa ja sellaisten kokemusten arvoa, joiden hyötyä ei pysty edes sanoittamaan.

”Hyötyajattelu ei kuulu teatteriin tai taiteeseen. Voidaan ajatella, että teatterilla on terveydellisiä hyötyjä, mutta se ei ole silti meidän olemassaolon tarkoitus.”

Lehmuskallio painottaa, että taiteellisesta visiosta puhuttaessa täytyy puhua samalla myös kestävistä toimintatavoista ja ihmisten hyvinvoinnista. Teatteriala on tekijöilleen vaativaa esimerkiksi hurjien työaikojen vuoksi. Työhyvinvointia on Lehmuskallion ja toimitusjohtaja Anu-Maarit Moilasen johdolla kehitetty.

Hyvinvoivat ja nähdyksi sekä kuulluksi tulleet ihmiset, jotka voivat työskennellä turvallisessa ilmapiirissä, tekevät parasta taidetta”, Lehmuskallio painottaa.

Palkitun työparin saumaton yhteistyö

OUlun teatterin toimitusjohtaja Anu-Maarit Moilanen ja taiteellinen johtaja Alma Lehmuskallio

Alma Lehmuskallion työparina Oulun teatterissa on toimitusjohtaja Moilanen. Palkitun kaksikon työskentely on saumatonta ja vaikka heillä on selvärajaiset omat tontit ja osaamisalueet, on heillä kyky kuunnella ja oppia nopeasti toisen alueesta.

Pätevä ja toimelias, aikaansaava ja ehkä tärkeimpänä kauhean kiva ihminen. Anu-Maaritin draivi on todella innostava. Työparityöskentelyssä on älyttömän tärkeää, että synkkaa. Teatterialalla ohjaaja ja taiteellinen johtaja ovat yksinäisiä ammatteja, joten on poikkeuksellisen siistiä saada hyvä esihenkilö, tukea ja että lähellä on keskustelukumppani. Freelancerina ei ole tällaista keskustelumahdollisuutta”, Lehmuskallio kuvailee.

Olen erittäin iloinen siitä, että Alma on sitoutunut meihin ja työhönsä Oulun teatterilla. Hän on meille paras mahdollinen taiteellinen johtaja: huippuosaaja, joka on inhimillinen sekä samanaikaisesti kehitysorientoitunut. Meillä on sama visio rohkeasti uusiutuvasta kaikkien teatterista ja yhteistyö välillämme on sujuvaa. Tunnistamme toistemme osaamisen ja meillä on yhteensopivat erityisosaamisalueet. Molempien työ kehittää teatteria samaan suuntaan”, Moilanen iloitsee.

Ohjelmisto rakentuu tekijälähtöisesti

Kaboom työryhmä

Oulun teatterin ohjelmisto rakentuu Alma Lehmuskallion hyppysissä tekijälähtöisesti. Esitys voi päätyä ohjelmistoon montaa reittiä. Lehmuskallio lähestyy kiinnostavaa ohjaajaa, kirjailijaa tai koreografia kysymällä, mitä hän haluaisi tehdä juuri meille.

”Minua kiinnostaa tekijän oma aihe, sisältö ja suhde sisältöön. Peilaan saamaani ehdotusta suurempaan kokonaisuuteen: onko tätä aihetta käsitelty meillä ja miten pystyisi tekemään näkyväksi ilmiötä, aihetta tai näkökulmaa, joka ei ole saanut vielä tuloaan. Annamme kaikkemme, että joku mitä joku haluaa tehdä, pääsee syntymään näyttämölle parhaalla mahdollisella tavalla.”

Lehmuskallio miettii paljon myös näyttämöllisyyttä: miksi jokin teos on juuri teatteria, miten teos suhtautuu esittämiseen ja mikä sen yleisösuhde on. Jos teoksen parempi ilmitulo olisi elokuva, podcast tai poliittinen manifesti, sen paras paikka ei välttämättä ole näyttämöllä.

Ohjelmiston suunnitteluun liittyy lisäksi suuremmat linjat, joita ovat esimerkiksi tekijöiden ammattilaisuus ja taiteellinen vapaus, yhteistyö muiden kulttuuritoimijoiden kanssa, eri-ikäisten huomioon ottaminen, mahdollisuuksien tasa-arvo tekijöille ja erilaisten tyylilajien toteutuminen.

”Tuntuu hienolta mahdollistaa jotain, mikä ei ole vielä päässyt valokeilaan ja myös juttuja, jotka eivät ole menneet missään toisessa teatterissa. Mietin paljon sitä, mistä esityksen omalakisuus ja uniikki taiteellinen kädenjälki syntyvät. Sytyn aina siitä, että ihmiset näkevät meillä jotain, mitä he eivät ole koskaan aiemmin nähneet. Tärkeintä on, että esityksellä on merkitys, joka on jaettavissa.”

 

Siirry sivun alkuun