Tahtoa koettelemassa – anti-hiihtäjän matka kohti maailmanmestarin maailmaa

Sain reilu vuosi sitten tietää, että saan keväällä 2021 kunnian näytellä Aino-Kaisa Saarista Aina Bergrothin näytelmässä Tahto. Uutinen herätti minussa pelonsekaisen, mutta maanisen innostuksen ja onnen tunteen. Roolissa olisi minulle monta uutta haastetta ja kerta olisi ensimmäinen, jolloin näyttelisin todellista, elossa olevaa henkilöä.  

Aino. Kaisa. Saarinen. Aikku. Vaikka tiesin hänestä, en silti tiennyt mitään. En tohtinut sanoa ääneen, että olin hiihtänyt viimeksi arviolta 9-vuotiaana. En tohtinut myöntää, etten ole koskaan seurannut hiihtoa aktiivisesti. Nyt avautuisi maailma, jota saisin tutkia kokonaisen vuoden. Ja tässä tutkimuksessa on onnistuttava.  

Ajattelen työtäni näyttelijänä tutkimustyönä, jonka lopputulemana valmistuu tutkimus – representaatio, joka on yhdistelmä todellisuutta, fantasiaa ja minua itseäni. Aloitin maanisen matkani hiihdon ja Aikun maailmaan.  

Katsoin kaikki videot, jota Aikusta löytyi. Kisavideoita olen katsonut varmaan satoja kertoja. Katsoin myös muiden hiihtoa, hiihto-opetusvideoita, rullahiihtoa, etsin hiihtäjien treeniohjelmia ja tapoja harjoitella, perehdyin hiihtäjän funktionaaliseen harjoitteluun, kuuntelin Aikun haastatteluja, etsin kuvia Tomista (Aikun aviomiehestä, vankkumattomasta ystävästä ja tulipilarista) ja tutkin Aikun tapaa olla, puhua, liikkua. Eteeni aukesi valtatie maailmaan, jossa en koskaan ole ollut. Huippu-urheilu vaatii, että sille antaa kaiken. Ajatus intensiivisyydestä ja kurinalaisuudesta kiinnosti minua.

Kirja avaa lopullisesti tien Aikun elämään 

Lapsena olin hyvinkin urheilullinen. Minussa asuu urheilijan luonne, joka kaipaa valmentajaa. Tarvettani on ruokkinut myöhemmällä iällä aloitettu tanssin harrastaminen ja kilpaileminen sekä Teatterikorkeakoulussa viiden vuoden ajan säntillinen liikkeen opetus. Viimeinen upotus Saarisen mielenmaisemiin oli saada käsiini Tahto-kirja, jonka pohjalta näytelmä on tehty.  

Kesän 2020 aikana uin kirjan läpi ja olin otettu. Aikku kertoo oman tarinansa omasta näkökulmastaan kaikkine tunteineen ja väreineen. Vähän väliä lukiessani huomasin kulmakarvojeni nousevan – miten hän saattaa puhua noin suoraan, jopa röyhkeästi. Samaan hengenvetoon se herätti minussa suurta ihailua. En koskaan ollut lukenut naisen itsensä kertomaa tarinaa, joka olisi niin rehellinen. Hän puhuu kaikista tunteistaan ja epämiellyttävistä asioista suoraan. Pienentämättä. Peittelemättä. Koko ajan tiedostaen aivan hyvin, että tämä ja tämä on voinut olla vain hänen omaa tulkintaansa. Hän puhuu myös sinnikkyydestään ja menestyksistään itseään pienentämättä. Ajatella! Miten eksoottista! Naiselta!! Tämäkö on sitä ”oikkuilua”, jota hänen kohdallaan on piinallisesti puitu?  

Aikku on elänyt valtavan hienon, kivisen, tahtoa koetellen huippu-urheilijan elämän ja saavuttanut maailmanmestaruuksia ja olympiamitaleita riviin. Kirja avasi hyvin sitä valtavaa määrää päättäväisyyttä ja tahtoa, mitä huippusaavutukset vaatii. Samalla se avasi herkän, armollisen ja inhimillisen puolen – minkälaista on taistella eteenpäin vastoinkäymisten keskellä, miten tärkeä on Tomin rooli Aikun elämässä, miten itseä täytyy kunnioittaa ja rakastaa, miten kestää hylkäämistä. Siis kaikkea, mihin voi samaistua. Kirjan sulkiessani minua pelotti vielä enemmän. Miten voin olla Aikun mittainen näytämöllä? 

Kainalot hiestä märkänä tapasimme Aikun ohjaajamme Kaisa-Liisan ja lavastajamme Maiju Murtolan kanssa elokuussa 2020. Olin hermostunut, punastelin ja hihittelin tavalla, mikä ei ole itselleni lainkaan tavanomaista. En halunnut rikkoa sen upean ihmisen tilaa tai rauhaa ja ymmärsin heti hänen olemuksestaan jotakin itselleni tunnistettavaa suoruutta. Kuitenkin hetket, kun saatoimme vain jutustella yhdessä, tuntui hirveän luonnolliselta. Onnistumisen tarve kasvoi. 

Tahdon esityskuva
Oulun teatteri – Tahto. Kuvassa Maija Andersson ja Aino-Kaisa Saarinen. Kuvattu Tahdon projisoinnista, kuva Kati Leinonen.

 

Tapaturma ennen harjoitusten alkua meinaa pilata treenikauden 

Syyskausi alkoi muilla produktioilla. Larppasin samalla lisää hiihto- ja Aikku-videoita. Odotin lumia ja suksien ostoa. Tarkkailin perinteisen hiihtotekniikoita ja iskostin niitä peilineuroneihini. Tein hiihtäjän funktionaalisia harjoituksia. Luin jopa Aikun ruokavalioesimerkkejä ja söin samalla tavoin. 

Kolme päivää ennen harjoitusten alkua sattui tapaturma. Lapalihakseni repesi esityksessä juuri ennen väliaikaa. Esitys jatkettiin loppuun ilman minua ja minä lähdin päivystykseen. Itkin pitkin viikonloppua, että tähänkö kaatuu aloittamani matka. Käsi kuitenkin alkoi parin päivän päästä liikkua hieman paremmin ja ajattelin, että ehkäpä selviän.  

Aloitimme harjoitukset ja minä yksikätisenä Aikkua päätin parantua pikkuhiljaa. Rupesimme hahmottelemaan maailmaa, jossa Aikku elää. Näyttämölle oli rakennettu latu, minulla oli sukset ja  intoa uhkuen hiihtopuku päällä tutustuin urhean urheilijanaisen maailmaan. Miten Aikku reagoisi tässä? Miten se näyttäytyisi? Missä Tom on? Miten hän suuttuu? Aloitin fyysisen olennon rakentamisen. Kuinka saan sen tahdon, hien ja yrityksen kehooni kuvastamaan sitä periksiantamattomuutta ja valtavaa määrää työtä. Miten rakentaa treenaamisesta visuaalisesti herättelevää? Ympärillä alkoi heräämään eloon Aikun tärkeät ihmiset –  puoliso Tom, valmentaja Jamppa Riski, lapsuuden perhe ja uusi elämä Amanda.  

Aikkuna Aikun maailmassa 

Joululoma lähestyi ja toiveena oli tehdä ensimmäisen puoliajan läpimeno hautumaan. Raakana kuljetusten vetäminen tuntuu aina kauhistuttavalta, mutta kun läpimeno alkoi, tunsin olevani juna. Näytelmä eteni ja minä Aikkua olin Aikun maailmassa. Kunnes kaaduin jokseenkin parantuneen käteni päälle.  

Itkusta ei meinannut tulla loppua. Olin pilannut kaiken. Järkyttyneen ja kivuliaan yön jälkeen ja vielä päivän odoteltuani sain kuulla, että lihas on revennyt huomattavasti pahemmin. Plussat: edessä on parin viikon loma. Miinukset: Saanko käteni kuntoon. En voi hiihtää. En voi edes juoda kahvia tällä kädellä. Hyvästi joululaatikoiden teko. Paraneminen kestää useamman kuukauden. Aikulle ei ikinä kävisi näin. Loma pakotti pysähtymään ja lepäämään. Kuntoutus aloitettiin varovasti viikon jälkeen.  

 

Tahdon valmistava harjoitus käynnissä tammikuussa 2021.

 

Haasteita loukkaantuneen käden kanssa 

Vuoden alussa harjoitukset jatkuivat. Minua pelotti. Pelkoa ja stressiä voimistivat koronan myötä maskipakko. Suosittelen kokeilemaan maskin kanssa reuhtomista. Desinfioidaan kädet, kiinnitetään mikki. Laitetaan maski sen päälle. Puetaan roolivaatteet ja menoksi. Muista oikea käsi. Näyttämöllä ääntä on käytettävä korostetusti mikrofoneista huolimatta.  

Näyttämötoiminta oli sattuneista syistä muodostunut erittäin fyysiseksi. Näyttämöllä liikkuu pyörö, lavat nousevat ylös ja alas, lavasteet liikkuvat. Valot tulevat mukaan. Välillä on pilkkopimeää. Maski estää puhumista ja raskauttaa hengitystä. Ei tästä tule mitään. Visiiri taas heijastaa kaikki näyttämövalot takaisin visiirin sisäpinnalta, jolloin en näe vaikkapa lavan reunaa. Ei tästä tule mitään. Pitäisi treenata ja hiihtää. Käteni palautui tuskallisen hitaasti ja kuntoutus muuttui progressiivisemmaksi. 

Jokainen toiminta piti miettiä siten, mitkä liikeradat toimivat, millä kädellä tartun mihinkin. Esteet tuntuivat tekevän työstäni mahdotonta. Mitä Aikku tekisi? Etsin kirjasta kohdan, jossa muistan Aikun loukanneen olkapäänsä ja odotan saavani vastauksen. Löydän kuitenkin sankarillisen jakson, missä Aikku kertoo voittaneensa olkapäänsä kolmessatoista päivässä treenaten hulluna. Hän on yli-ihminen, ajattelen. 

Sinnikkyys ja tahto ovat kovaa työtä 

Viikkojen myötä huomasin, että esteet alkoivat tuottamaan minulle tuohta. Sinnikkyys ja tahto eivät ole sanoja vaan verbejä. Hemmetin kovaa työtä. Ei mitään ylitä, jos ei ole esteitä. Näyttämöllä sohvalla maatessani Aikkuna ylikunnossa tunsin Aikun epätoivon. Suurimman voiton saavuttaessani Aikkuna mielikuvitus-Liberecissä kyyneleet valuivat Aikun onnesta, samoin kuin onnen jälkeisen menetyksen äärellä Jampan lopettaessa hänen valmentamisensa.  

Vastanäyttelijöistä tuli minulle yhä tärkeämpiä turvapaaluja epätodessamme. Mielikuvitus-Tom tsemppaa mielikuvitus-Aikkua: anna mennä! Mielikuvitus-Jamppa sanoo mielikuvitus-Aikulle: lisää järkeä! Syö suklaata! Ostin sukset ja ystävien kannustuksella aloitin hiihtämisen varovasti mäkiä vältellen. Osaaminen voimistui, Aikku minussa pääsi jokaisella liulla syvemmälle. Voimat eheytyivät pikkuhiljaa. Jos pohdin jotain, soitin oikealle Aikulle. Oli kuin olisin soittanut mielikuvitusmaailmaan itselleni, että mitä Aikku tässä ajattelisi ja sitten Aikku vastasi. Se olikin totta. Myös kirjailija Aina vastasi aina, kun joku mietitytti minua.  

Kohti ensi-iltaa 

Viikkoja kului ja vahvistuin hiljakseen. Ensi-ilta siirrettiin kerran. Toisen. Jäimme odottamaan. Lopulta Tahto siirrettiin tulevalle syksylle. Vedimme viimeisen läpimenon maaliskuussa maskit päällä. Keskellä näytelmää meinasin oksentaa, sillä hiki ja sylki tartutti maskin kasvoihin kiinni enkä saanut enää henkeä. Muuten läpimeno oli mahtava. Kaikki antoivat kaikkensa. Oli aika ottaa time out. Näytelmä on kesäunilla, keräämässä voimia.  

Kun ajattelen syksyä, pelkään ja haaveilen. Pelkään sitä, etten pääse olosuhteista johtuen Aikkuna näyttämölle. Haaveilen siitä, että hyvässä vauhdissa oleva käteni on kunnossa ja olen elementissäni. Haaveilen oman Aikku-versioni ja Aikun tarinan näyttämisestä. Miten ihmeellinen ihminen ja miten ihmeellinen maailma. Haaveilen siitä, että anti-hiihtäjät tulevat katsomaan esityksen ja innostuvat, koskettuvat, samaistuvat ja katsovat kotona Liberecin kympin. Ennen kaikkea, että he saavat rohkeutta, sellaista Aikku-rohkeutta. 

 

 

Maija Andersson, kuva Kaisa Tiri
Näyttelijä Maija Andersson

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Siirry sivun alkuun